Hyvän elämän tilinpito

Antiikin Kreikassa ideoitiin monenmoisia demokratiamalleja. Käytössämme oleva ei ole ainoa tunnettu ja tuskin edes paras mahdollinen, vaikka opettajat koulussa niin aikoinaan väittivät. Mies ja ääni -periaate lienee kuitenkin nykyisellään yleisin tunnusmerkki eri maiden demokraattisille järjestelmille. Samaa sukua on suomalaisille tuttu ajatus mahdollisuuksien tasa-arvosta, mikä takaa jokaiselle lapselle tilaisuuden edetä opintiellä. Enempää ei yhteiskunta juuri voisikaan tasa-arvon osalta kansalle tarjota. Olemmehan jokainen ainutlaatuisia yksilöitä ja se, miten hyvän elämän kykenemme itsellemme toiset ihmiset ja muun ympäristön huomioiden luomaan, riippuu siitä minkälaisia ominaisuuksia meillä on ja kuinka niitä käytämme.

Hyvän elämän tavoittelu on universaali, joka pohdituttaa filosofeja ja kuluttaa kaiken elollisen energiaa tauotta. Leijonan kohdalla se tarkoittaa savannilla vatsa täynnä köllöttelyä, minkä mahdollistamiseksi sen on aika ajoin nähtävä vaivaa saaliin metsästämiseksi. Kasvi puskee kuuman asfaltin läpi pyrkiessään toteuttamaan kasville luontaista elämää. Ihmisen osalta tilanne ei ole näin yksinkertainen, sillä ihmiskunta on vallannut ja hyötykäyttää planeettaa mitassa, joka voi ennen pitkää johtaa lajin itsetuhoon. Yksilöiden tasolla hyvän elämän tavoittelu on ristiriitaista. Osa meistä toivoo voivansa elää mahdollisimman yksinkertaista elämää, jossa kulutus on mahdollisimman pientä. Toisille taas on tärkeintä toteuttaa haaveitaan vaikka osallistumalla villieläinsafarille Afrikassa. Sitten on tietenkin niitä, jotka kantavat vastuuta ja joilla on mahdollisuus valita sähköauto tavallisen dieselin sijaan. Universaalia hyvän elämän kuvaa ei ihmisyksilöiden toiveiden tynnyristä kuitenkaan pysty hahmottamaan.

Kirjoittaja on työskennellyt ympäristöministeriössä asiantuntijana ja lentänyt useasti työtehtävissä.

Ihmisen rooli on ratkaisevassa osassa pohdittaessa, miten hyvä elämä tai ylipäätään mikään elämä, pystyy maapallolla jatkumaan. Sen vuoksi poliitikkojen olisi pian kyettävä tekemään hyvin radikaalejakin päätöksiä ympäristön ja ihmisen elinolosuhteiden turvaamiseksi. Päätökset voivat tulla koskemaan esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden myynnin tai lentomatkailun kieltämistä. Miten kiellot iskevät eri ihmisryhmiin? Uskaltavatko poliitikot vaarantaa uudelleenvalintansa välttämättömien päätösten edessä?

Olemme tilanteessa, jossa jokaisen tulee kantaa vastuuta ympäristön tilasta, mutta miten? Yhtenä vaihtoehtona vastuun tasapuoliseksi jakamiseksi voisi ajatella ihmisten yksilöllisten elämäntapojen ja tavoitteiden kirjaamista. Vuosittaista veroilmoitusta täydennettäisiin selvityksellä henkilön aiheuttamasta hiilijalanjäljestä sekä panoksesta yhteiskunnan ja toisten ihmisten sekä eläinten elämänlaadun parantamiseen. Valtio voisi tällä tavoin tukea ja rohkaista kansalaisiaan toimimaan arvojensa ja omantuntonsa mukaan. Esimerkiksi omaishoitajana toimivat voisivat maksaa mahdollisista muista tuloistaan vähemmän veroa ja työmatkojaan pyörällä polkevat voisivat puolestaan joskus tehdä lomamatkansa lentäen. Ehkä voisimme jopa myydä tai ostaa päästöoikeuksia toisiltamme? Kansalaisen henkilökohtainen hyvän elämän tilinpito voisi taloudellisten asioiden lisäksi koskea elämäntapojen valintaa eli jos tuottaa yhteistä hyvää voi saada kompensaatiota jostain muusta.

Henkilökohtaisen hyvän elämän tilinpidon ongelma on kuitenkin siinä, että valtio ei välttämättä arvosta korkealle juuri kyseisen henkilön omia hänen elämäntyyliinsä liittyviä valintoja. Siitä, mikä jonkun yksittäisen ihmisen mielestä tuottaa yhteisölle lisäarvoa, ei välttämättä yhteiskunnan virallisen ”arvottajan” mielestä kuitenkaan koidu vastaavaa kompensaatiota. Katusoittaja ilahduttaa monia rikastuttaen ympäristöään, mutta elää silti ohikulkijoiden hyväntahtoisuuden varassa. Politiikan tehtävänä olisi muotoilla kriteerit sille, mikä yhteiskunnassa nähdään hyväksi ja varmistaa, että jokaiselle kansalaiselle tärkeät arvot huomioidaan kunnioituksella lopullisia taseita määriteltäessä. Tavallaan näin jo onkin, mutta lähinnä vain verojen ja rangaistusten kautta nähtynä eikä positiivisen ja toimintaa ennalta ohjaavan ajattelun näkökulmasta. Uudistuksen ansiosta kansalaiset voisivat kiinnostua enemmän politiikasta, koska siellä tehtävät päätökset tulisivat koskettamaan heitä nykyistä enemmän.

Vastuu ympäristöstä on yhteydessä jokaisen itsenäisesti ajattelevan yksilön elämään. Jatkamalla nykyiseen tapaan muutos parempaan on erittäin epävarma. Valitus jatkuu eikä kukaan halua luopua mistään, koska muidenkaan ei tarvitse. Miksi minun pitäisi, kun miljoonat kiinalaiset kuitenkin… Yksilöiden omia valintoja on mahdollista kunnioittaa silloin, kun yhteiskunta alkaa huomioida niitä tarkemmin. Samalla tavoin kuin verottaja jo tulojen osalta tekee. On täysin poliitikkojen päätettävissä arvostetaanko ihmisten oikeutta tavoitella hyvää elämää vai ei. Tasapuolisesti kaikkia rankaisevat toimet, kuten esimerkiksi polttoaineperusteiset rajoitteet iskevät lujaa heikoimpaan väestönosaan. Prosentti maksuun määrätyistä veroista jakaa tuskaa hieman paremmin, mutta yksikään tunnettu jakokaava ei turvaa ja ohjaa kohti parempaa elämää kaikille kuin jokaisen itselleen yhteiskunnan määrittelemissä rajoissa laatima hyvän elämän tilinpito. Se mikä on itseä lähellä, on jokaiselle tärkeintä ja sen kääntäminen yhteiseksi hyväksi on ainoa demokraattinen keino suurten haasteiden, kuten ilmastokysymyksen, ratkaisemiseksi.