Työhön patistamisesta

Sipilän hallitus patistaa töihin ja hokee työllistymisasteen nostamista. Onko siinä enää tänä päivänä mitään mieltä ja mihin tavoitteella oikeastaan pyritään?

Rahoittajan eli veronmaksajien näkökulmasta patistelu on tarpeen, jotta voitaisiin pienentää työttömyyskorvauksiin käytettävää rahamäärää. Veronmaksaja pyrkii madaltamaan verotusta ja sen myötä kasvattamaan omista tuloistaan itselle käteen jäävää osuutta. Yksinkertaisesti kyse on kahdesta vastakkaisesta intressistä eli siitä maksaako veronmaksaja hieman vähemmän veroa vai saako työtön verokertymästä kohtuullisen osuuden toimeentulonsa turvaamiseen.

Filosofisesti ajatellen voidaan pohtia missä määrin muutokset työttömyyskorvausten saamisen ehtoihin vaikuttavat intressiosapuolten elämänlaatuun ja onnellisuuteen. Veronmaksajaa lämmittää pienikin säästö julkisen puolen menoissa ja siitä koituvan hyvän mielen lisäksi voidaan myös ajatella, että korvauksista säästynyt raha onnellisesti kiertää työttömän hyväksi esimerkiksi uusien työtilaisuuksien tarjoutumisen kautta. Työttömyysturvan varassa elävän kannalta on kyse toimeentulon ydinkysymyksistä. Onko rahaa omiin ja lasten perustarpeisiin vai pitääkö hakeutua leipäjonoon? Vierailta ihmisiltä veroina kerätyn rahan käyttämistä omaan kulutukseen voi perustella esimerkiksi sillä ajatuksella, että työttömyysturvan muodossa jaettu raha palautuu henkilökohtaisen kuluttamisen muodossa kiertoon vilkastuttaen taloutta ja luoden uusia mahdollisuuksia kasvulle. Edut ja haitat ovat puolin sekä toisin perusteltavissa, mutta yhteismitallisia ne eivät ole.

Hyvinvointiyhteiskunnan tunnusmerkeiksi mielletään yleisesti läpi puoluekentän se, että heikoimmistakin pidetään huolta. Taloudellista hyvinvointia allokoidaan siten, että nekin jotka eivät syystä tai toisesta osallistu sen tuottamiseen, eivät kuitenkaan jää sen hedelmistä paitsi. Vastakkainen postulaatti kuuluu, että se ken ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä. Töihin patistelu ei kuulosta älylliseltä suoraselkäisyydeltä senkään vuoksi, että nyky-yhteiskunnassa määrittelemme itsemme ja toisemme useimmiten ammatti-identiteetin ja työelämään osallistumisen kautta. Kaikkein huono-osaisimmatkin pyrkivät hakeutumaan kuntouttavaan työtoimintaan voidakseen edes muutaman kuukauden pituisen jakson verran kokea kuuluvansa työyhteisöön. Kenties jostain on löydettävissä sellainen hallituksen tarkoittama työtön, joka on valinnut osansa vapaaehtoisesti. Itse tunnen vain työttömiä, joiden työkyky ja osaaminen rajoittavat työmarkkinoille pääsyä. Heitä olen kohdannut työssäni tuhansia. Mutta ei jäädä siihen. Ennakoidaan mieluummin parempaa huomista. 

Vapautuuko ihminen tulevaisuudessa täysin työn orjuudesta, kun lähes kaikki työ voidaan pian jättää robottien ja keinoälyn hoidettavaksi? Ei teknologinen kehitys ja sen myötä seuraava taloudellinen hyvinvointi millään tavoin edellytä ihmisten, eikä ainakaan kaikkien, osallistumista työelämään. Robotit voidaan opettaa rakentamaan uusia robotteja ja huoltamaan toisiaan. Työnteon ihannoinnin ja työssä pärjäämisen uskonnolliseettinen perusta murentuu tekniikan kehittyessä. Paratiisi löytyykin pian maan päältä eikä korkeuksista. Ihmisten välille laskeutuu rauha ja toistemme kiusaaminen loppuu, kun jokainen voi omistautua mieluisten harrastustensa pariin kuten vaikka filosofoimaan, pelaamaan golfia tai maistelemaan viinejä. Toivottavasti jo lähitulevaisuudessa pääsemme muistelemaan ja ihmettelemään kuinka ennen vanhaan piti herätä aamuisin ja paahtaa töitä myöhään iltapäivään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.