Työhön patistamisesta

Sipilän hallitus patistaa töihin ja hokee työllistymisasteen nostamista. Onko siinä enää tänä päivänä mitään mieltä ja mihin tavoitteella oikeastaan pyritään?

Rahoittajan eli veronmaksajien näkökulmasta patistelu on tarpeen, jotta voitaisiin pienentää työttömyyskorvauksiin käytettävää rahamäärää. Veronmaksaja pyrkii madaltamaan verotusta ja sen myötä kasvattamaan omista tuloistaan itselle käteen jäävää osuutta. Yksinkertaisesti kyse on kahdesta vastakkaisesta intressistä eli siitä maksaako veronmaksaja hieman vähemmän veroa vai saako työtön verokertymästä kohtuullisen osuuden toimeentulonsa turvaamiseen.

Filosofisesti ajatellen voidaan pohtia missä määrin muutokset työttömyyskorvausten saamisen ehtoihin vaikuttavat intressiosapuolten elämänlaatuun ja onnellisuuteen. Veronmaksajaa lämmittää pienikin säästö julkisen puolen menoissa ja siitä koituvan hyvän mielen lisäksi voidaan myös ajatella, että korvauksista säästynyt raha onnellisesti kiertää työttömän hyväksi esimerkiksi uusien työtilaisuuksien tarjoutumisen kautta. Työttömyysturvan varassa elävän kannalta on kyse toimeentulon ydinkysymyksistä. Onko rahaa omiin ja lasten perustarpeisiin vai pitääkö hakeutua leipäjonoon? Vierailta ihmisiltä veroina kerätyn rahan käyttämistä omaan kulutukseen voi perustella esimerkiksi sillä ajatuksella, että työttömyysturvan muodossa jaettu raha palautuu henkilökohtaisen kuluttamisen muodossa kiertoon vilkastuttaen taloutta ja luoden uusia mahdollisuuksia kasvulle. Edut ja haitat ovat puolin sekä toisin perusteltavissa, mutta yhteismitallisia ne eivät ole.

Hyvinvointiyhteiskunnan tunnusmerkeiksi mielletään yleisesti läpi puoluekentän se, että heikoimmistakin pidetään huolta. Taloudellista hyvinvointia allokoidaan siten, että nekin jotka eivät syystä tai toisesta osallistu sen tuottamiseen, eivät kuitenkaan jää sen hedelmistä paitsi. Vastakkainen postulaatti kuuluu, että se ken ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä. Töihin patistelu ei kuulosta älylliseltä suoraselkäisyydeltä senkään vuoksi, että nyky-yhteiskunnassa määrittelemme itsemme ja toisemme useimmiten ammatti-identiteetin ja työelämään osallistumisen kautta. Kaikkein huono-osaisimmatkin pyrkivät hakeutumaan kuntouttavaan työtoimintaan voidakseen edes muutaman kuukauden pituisen jakson verran kokea kuuluvansa työyhteisöön. Kenties jostain on löydettävissä sellainen hallituksen tarkoittama työtön, joka on valinnut osansa vapaaehtoisesti. Itse tunnen vain työttömiä, joiden työkyky ja osaaminen rajoittavat työmarkkinoille pääsyä. Heitä olen kohdannut työssäni tuhansia. Mutta ei jäädä siihen. Ennakoidaan mieluummin parempaa huomista. 

Vapautuuko ihminen tulevaisuudessa täysin työn orjuudesta, kun lähes kaikki työ voidaan pian jättää robottien ja keinoälyn hoidettavaksi? Ei teknologinen kehitys ja sen myötä seuraava taloudellinen hyvinvointi millään tavoin edellytä ihmisten, eikä ainakaan kaikkien, osallistumista työelämään. Robotit voidaan opettaa rakentamaan uusia robotteja ja huoltamaan toisiaan. Työnteon ihannoinnin ja työssä pärjäämisen uskonnolliseettinen perusta murentuu tekniikan kehittyessä. Paratiisi löytyykin pian maan päältä eikä korkeuksista. Ihmisten välille laskeutuu rauha ja toistemme kiusaaminen loppuu, kun jokainen voi omistautua mieluisten harrastustensa pariin kuten vaikka filosofoimaan, pelaamaan golfia tai maistelemaan viinejä. Toivottavasti jo lähitulevaisuudessa pääsemme muistelemaan ja ihmettelemään kuinka ennen vanhaan piti herätä aamuisin ja paahtaa töitä myöhään iltapäivään.

Kasvua vai kehitystä?

Suomi on sivistyksen edelläkävijä ainakin siinä mielessä, että maamme tuottaa verraten lyhyestä teollistumisajanjaksostaan huolimatta huippuluokan teknologiaosaamista. Puusta opittiin tekemään selluloosaa ja vientiin paperia. Kumisaappaat jäivät jalkoihin kun opittiin valmistamaan kautta maailman himoittuja puhelimia. Sitten lähtivät lentoon vihaiset linnut ja syntyi aivan uusi teollisuudenala. Tämän vakuuttavampaa ansioluetteloa teknologiaosaamisen puolelta on vaikea kuvitella. Sivistys ja aineellinen kasvu nivoutuvat nuoren maan tarinassa täydellisesti yhteen.

Länsimaisen sivistyksen juurilla antiikin Kreikassa filosofit pohtivat kosmogonioita ja maailman järjestystä. Yhteiskuntaa haluttiin kehittää harmonisesti siten, että yhtä lailla tieteet kuin taiteet rikastuttaisivat kansalaisten elämää. Kenenkään ei tulisi kokea epäoikeudenmukaisuutta vallanpitäjien taholta ja jokaisen tulisi kyetä toimimaan yhteisönsä hyväksi itselleen parhaiten sopivalla tavalla. Filosofit kilvoittelivat ajatustensa voimalla tuoden esiin käsityksiään siitä minkälaisten hyveiden mukaan eläminen takaisi kaikille onnellisimman elämän sekä minkälainen olisi kestävin ja harmonisin suhde luontoon. Pyrittiin luomaan olosuhteet hyvälle elämälle eikä pysyvälle muutokselle.

Huomisen Suomesta kaavaillaan, ei vain teknisen osaamisen huippumaata, vaan teknologista supervaltaa, jossa herkintä kasvuvaihettaan taapertavat nassikat koodailevat toisilleen hauskoja pelejä tai ohjelmoivat omia leikkirobottejaan. Ryhmä Hau -robotit heräävät lelulaatikossa henkiin ja ryhtyvät keinoälynsä avulla seikkailemaan lastenhuoneen lattialla ihmislasten iloksi. Ihmisiä palveleva ja ihmisten elämänlaatua parantava teknologia tulee johtamaan ennennäkemättömään kansantalouden kasvuun. Ilmastonmuutokseen, liikakansoitukseen tai ravinnon ja energiavarojen loppumiseen löydetään ratkaisukeskeisten teknologisten menetelmien ansiosta kestävät ratkaisut, koska niin on tähänkin asti tapahtunut. Kaikki tämä on mahdollista, koska me haluamme.

Demokratia tuli mahdolliseksi, koska haluttiin uudistaa hallintoa ja tiede, koska aloimme ajatella itsenäisesti sekä hankkia omaan järkeemme ja havaintoihimme perustuvaa tietoa maailmasta. Mikään ei enää estä teknologisia utopioitamme toteutumasta ellei sitten sattuma puutu peliin. Monimutkainen yhteiskunta, arvaamaton luonto sekä ihmisluonteen heikkoudet muodostavat cocktailin, jonka ei-toivotuista yhteisvaikutuksista on jo selviä merkkejä ja jonka lopullisilta seurauksilta tekee mieli ummistaa silmät. Vain se jää askarruttamaan, että miksi haluamme jatkuvaa kasvua ja epävarmuutta emmekä vain hyvää ja harmonista elämää, kun tarvittava osaaminen kuitenkin on olemassa.