Hyvinvointivaltio 2.0

Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli on niittänyt maailmanmainetta jo viime vuosisadan alkupuolelta saakka. Teollistuminen ja kaupungistuminen johtivat Skandinavian maat ennennäkemättömään hyvinvointiin, jonka hedelmät jaettiin oikeudenmukaisesti väestön kesken. Ihmisten toimeentulo perustui heidän tekemäänsä työhön ja ihmisen arvo määrittyi heidän tekemänsä työn vaativuuden mukaan. Suurimman vastuun kantajat palkittiin korkeimmilla palkoilla, mutta heistäkin välitettiin, jotka jäivät työvoiman ulkopuolelle. “Ketään ei jätetä!” kuvastaa pohjoismaista solidaarisuutta.

Kolmannen vuosituhannen alussa teknologinen kehitys mahdollistaa siirtymisen uudelle tasolle: pohjoismaisen hyvinvointivaltion malliin 2.0. Keinoälyn ja robotisaation kehittyessä ja tullessa laajassa mitassa hyötykäyttöön poistuvat myös työn ja tulonjaon ympärille rakentuneet vallankäytön rakenteet tarpeettomina. Ihmisen tekemää työtä tarvitaan jatkossakin varmasti vielä jonkin verran, mutta suurin osa väestöstä voi jo ryhtyä miettimään millä täyttää päivänsä, kun työ ihmisen mittana ja arjen perustana häviää.

Hyvinvointivaltio 2.0:ssa ihmisiä on mahdotonta enää luokitella työtehtävien ja tulojen kautta, koska vain harvoille on tarjolla entisen kaltaista työtä. Oven takana odottavasta suuresta yhteiskunnallisesta muutoksesta ei vielä puhuta suureen ääneen. Syitä on useita, mutta monen kohdalla kyse voi olla halusta ummistaa silmänsä muutoksen edessä. Muutoksen väistämättömyyden tietävät ja tunnustavat näkevät siinä myös mahdollisuuksia henkilökohtaiseen hyödyn tavoitteluun, jolloin asioita ei omien intressien vuoksi haluta saattaa laajan yleisön tietoisuuteen.

Teknologinen vallankumous tulee muuttamaan olennaisesti poliittista kenttää. Vanhat tulonjaon kysymyksiin olemassaolonsa perustaneet puolueet häviävät elleivät kykene uudistumaan ja tekemään itsestään kiinnostavia työn tekemisestä vapautuneen väestön silmissä. Demokraattisen järjestelmän säilyminen turvaa yhteiskuntarauhan ja jatkossakin oikeuden henkilökohtaiseen omistukseen ja varallisuuteen. Tässä hetkessä työn ulkopuolella olevat muodostavat syrjityn vähemmistön, jolla on hyvin vähän oikeuksia ja mahdollisuuksia puolustautua. Tulevaisuudessa ja riittävän suureksi kasvettuaan voi työstä vapautuneiden joukko yhdistyä ja muodostaa keskuudessaan niin merkittävän poliittisen voiman, että sille ei tuota ongelmia taata hyvinvoinnin tasaisen ja oikeudenmukaisen jakautumisen koko väestön osalle.

Isommassa kuvassa näyttää siltä, että reilun parin tuhannen vuoden länsimaisen sivistyskehityksen seuraavassa vaiheessa onkin vuorossa paluu juurille. Kylmässä pohjolassa tulee teknologisen kehityksen myötä mahdolliseksi alkaa nauttia joutilaisuudesta välimerelliseen tapaan. Voimme esimerkiksi antiikin filosofien tapaan ryhtyä pohtimaan elämän tarkoitusta, omaan tyyliimme ja ilmanalaamme sopien, saunassa.

Työpaikkana nukkekoti

Oletko sinä työskennellyt nukkekodissa? Ei, en ole tullut hulluksi vaikka tällaista kysynkin. Minä vain olen itse työskennellyt sellaisessa ja kiinnostaisi tietää kenellä muulla on vastaavia kokemuksia. Nyt olenkin jo velvollinen kertomaan tarkemmin mitä nukkekodissa työskentelyllä tarkoitan.

Nukkekodissa työskentelyni kesti noin viisi vuotta. Aloitin innostuneena työni vastuullisessa esimiestehtävässä isossa organisaatiossa ja tunsin, että minulla on tässä työssä paljon annettavaa. Niin, luultavasti olikin.

Esimieheni, joka minut palkkasi, oli kuitenkin tavatessamme aina hyvin vaitonainen ja varautunut. Vuorovaikutuksestamme muodostuikin heti alusta lähtien yksisuuntaista määräysten ja käskyjen töksäyttelyä. Pidin tilannetta hyvin kummallisena sen vuoksi, että korkeasti koulutettuina ja vaativissa tehtävissä työskentelevinä meillä olisi ollut paljonkin asiallista työhön liittyvää keskusteltavaa.

Samassa tehtävässä minulle osui sihteeriksi henkilö, josta työkaverit juorusivat minulle luottamuksellisesti kaikenlaista outoa. Uskokaa tai älkää, kyllä me suomalaiset juoruamme toisistamme! Päätin kuitenkin olla välittämättä kuulopuheista ja suhtauduin sihteeriini niin asiallisesti kuin suinkin kykenin. Kuinka ollakaan, erään kerran hän alkoi jutella minulle luottamuksellisella äänenpainolla kertoen kuinka hän voi minua suojella, jos vain toimin hänen antamiensa ohjeiden mukaan. Voitte kuvitella, että en ollut uskoa korviani!

Pitkän ja mitä kummallisimman tapahtumaketjun seurauksena olin lopulta valmis myöntämään itselleni, että oli virhe hakea ja ottaa vastaan tämä työpaikka. Korviini on jäänyt soimaan pahaenteinen esimieheni retoriseksi luulemani kysymys hänen ilmoittaessaan valinnan tuloksesta:”Otatko siis todellakin tämän paikan vastaan?”

Mietin myöhemmin monesti mitä minä olisin voinut tehdä toisin, että työ olisi voinut jatkua kaikille osapuolille mieleisellä tavalla. Työssä viihtyminen ja jaksaminen kaikenlaisine kiusaamisineen on niin tuttujen kesken kuin julkisuudessakin kestopuheenaihe. Luontevasti aloin minäkin etsiä vikaa itsestäni ja kun en sitä kovin paljoa löytänyt laajensin pohdintojani kaikenlaisiin salaliitto- ja salarakasteorioihin. Totuutta tapahtumien osalta en varmasti koskaan saa selville ja kun kyse kuitenkin samalla on ihmisen elämään merkittävällä tavalla vaikuttavista asioista, on epätietoisuuteen jääminen äärimmäisen piinaavaa.

Tilanteessa, jossa oma työssä jaksaminen on uhattuna, tulee näkökulmaa vaihtaa antiikin filosofien neuvojen mukaisesti. Itsesyytökset ja itsetutkiskelu on parasta lopettaa ja kysyä minkä vuoksi kenenkään tarvitsisi tietää totuutta asioista, jotka eivät ole tietämisen arvoisia? Onko syytä murehtia ja pohtia toisarvoisia asioita, jotka aiheuttavat mielipahaa ja joihin ei itse voi vaikuttaa?

Suosittelen jokaiselle, joka on vastaavanlaiseen tilanteeseen joutunut, että muodostaa tapahtuneesta mahdollisimman yksinkertaisen ja helposti ymmärrettävän tarinan, jonka voi kertoa vaikka itselleen ellei muita kuulijoita ole tarjolla. Oma tarinani kyseisten tapahtumien pohjalta on seuraavanlainen. Esimieheni ja sihteerini käyttäytyivät jatkuvasti muita ihmisiä kohtaan kuin olisivat leikkineet nukeilla. Kyse ei ollut lopultakaan minusta tai tekemisistäni ja myös moni muu heidät tunteva voisi käsitykseni vahvistaa. Näiden kahden lapsuus oli nähtävästi päässyt jatkumaan aikuisuuteen ilman katkosta, jonka kohdalla lapset tavallisesti heräävät huomaamaan, että maailmassa on ihan oikeita eläviä ja itsenäisesti ajattelevia ihmisiä. Lapsuuden kupla ei näillä henkilöillä ollut puhjennut, joten työpaikan ihmiset olivat ja ovat heille yhä ja aina vain pieniä nukkeja vailla ihmisarvoa ja omaa mieltä. Näin nähtynä en väitä tarinaani tyhjentäväksi totuudeksi tapahtuneesta, mutta vältyn perustellusti ottamasta kantaakseni turhaa syyllisyyden taakkaa. ”Mitä vikaa minussa on ja mitä olen tehnyt väärin?” ovat kysymyksiä, jotka eivät kuulu minun tarinaani.

Oli täysin selvää, että nukkekodissa tarjotun roolin esittämistä ei ollut mielekästä jatkaa loputtomiin, joten päätin ensimmäisen tilaisuuden tullen hakeutua muualle. Nukkekotileikissä eivät nuket tietenkään itse saa päättää muuttavansa muualle, jos leikki ei miellytä, joten konfliktia nukkekodin ankarien sääntöjen ja omaa elämää elävien oikeiden ihmisten valintojen välillä ei voinut välttää. Olen pahoillani jokaisen omalla työpaikallaan vastaavaa kokeneen puolesta. Rohkaisuna muille haluan kuitenkin kertoa, että epäasiallisen käytöksen aiheuttamasta masennuksesta, ahdistuksesta ja itsesyytöksistä voi selvitä myös ilman lääkitystä, jos kykenee ja jaksaa itse aktiivisesti työstää ajatteluaan tai saa siihen joltain toiselta oikeanlaista tukea.